Kirjoittaja Ville » 04.02.2017 12:11
Mysteeristä toiseen, raudan henkisiä resonansseja
Rauta lienee kosmisesti merkittävä alkuaine. Intuitiota seuraten, mistä (rauta)risti on saanut alkunsa ja mitä luonnon salaisuuksia siihen liittyy? Siinä on kaksi toisiinsa suorassa kulmassa olevaa tekijää. Viittaako se luonnon geometrisoiviin periaatteisiin? Kenties Suuri Arkkitehti on kaiken suunnitellut.
Lainauksia Pekka Ervastin teoksesta Kalevalan avain, kappaleesta Ilmarinen, tuli ja rauta.
Jos nyt Ilmarinen Kalevalan kuvakielessä edustaa ihmiskunnan älyllisiä voimia, miksikä Ilmarinen kuvataan sepäksi, miksi hän alituiseen on tekemässä raudan ja tulen kanssa, ja miksi Sampokin taotaan? Puhumattakaan siitä, että seppä on sattuva ahkeran tekijän ja toimijan määritelmä, että toiminta on älyn oleellinen tunnusmerkki ja että vielä tänä päivänä käytetään esim. lausetapaa järjen valo, on sillä selvät okkulttiset syynsä. Ilmarisen kuvaaminen sepäksi, joka puuhaa raudan ja tulen kanssa, todistaa sille, jolla on silmät nähdä, että vanhat suomalaiset tietäjät tunsivat asian oikean tilan että yleisiä sovinnaisia traditioita ja nimityksiä.
Älyvoimien synty ja vaikutus ihmiskunnassa esitetään Kalevalassa ennen kaikkea kolmena tapahtumana Ilmarisen elämässä: tulensyntyrunossa, raudansyntysanoissa ja Sammon taonnassa.
…
Raudan syntyruno valaisee taas älynvoimien inhimillistä historiaa toiselta, voisimme sanoa alemmalta, realistiselta kannalta. Lukiessamme ensin tätä runoa eli loitsua emme näe siinä muuta kuin esityksen eli arvelun raudan alkuperästä; korkeintaan rauta voi tarkoittaa fyysillistä ainetta yleensä, kuten alkusäkeissä:
Ilma on emoja ensin,
Vesi vanhin veljeksiä,
Rauta nuorin veljeksiä,
Tuli kerran keskimmäinen.
Jos ilma tässä edustaa ajatusmaailmaa yleensä ja vesi tunnemaailmaa, jää rauta nähtäväksi fyysillisen maailman edustajaksi. Mutta koska raudansynnyssä Ilmarinen näyttelee pääosaa ja Ilmarisen avain on jo löydetty, on selvää, että rauta yhtä hyvin kuin tuli symbolisoi jotakin älynvoimien tuotetta eli ilmennystä. Pitäkäämme kiinni siitä tulen merkityksestä, josta vastikään on ollut puhetta: tuli on taivaasta, tuli on järjen puhdas tuli, se jumalallinen valkeus, josta Johanneksen evankeliumi puhuu (1:4) ; silloin helposti ymmärrämme, mitä rauta on.
Olipa aikoa vähäinen,
Rauta tahteli tavata
Vanhempata veikkoansa,
Käyä tulta tuntemahan.
Mitä muuta rauta siis voisi olla kuin puhtaan järjen nuorempi veli, s.o. alempi ymmärrys, logiikka, jota usein kutsutaan rautaiseksi, raudankovaksi?
…
Ilmarisvoimat saavat tehtäväkseen hakea loogillisen ymmärryksen raudan päivänvaloon ja ryhtyä sitä takomaan. Ja kyllä todella rauta silloin tulta pelkää:
Rauta raukka säpsähtihe,
Säpsähtihe, säikähtihe,
Kun kuuli tulen sanomat,
Tulen tuimat maininnaiset.
Mutta kauniisti lohduttaa Ilmarinen:
Ellös olko milläskänä,
Tuli ei polta tuttuansa,
Herjaele heimoansa!
Kun tulet tulen tuville,
Valkean varustimille,
Siellä kasvat kaunihiksi,
Ylenet ylen ehoksi,
Miesten miekoiksi hyviksi,
naisten nauhan päättimiksi.
Maallinen ymmärrys ei mielellään kasva järjen pyhän viisauden tulessa – se rukoilee pois tuskista tulen punaisen –, mutta Ilmarinen huomauttaa syystä, että paha kerrassaan voittaa, jos alempi järki saa kulkea omin tein:
Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat,
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.
Ymmärrys kuitenkin vannoo tuskan hetkenä, ettei se mitään pahaa aio tehdä. Ilmarinen tempaa raudan tulesta, asettaa sen alasimelle ja muovailee sitä. Nyt ei puutu muuta kuin viimeinen koetus, niin ymmärryksestä on tullut oivallinen järjen työkalu:
Viel’ oli pikkuista vajalla,
Rauta raukka tarpehessa:
Eipä kiehu rauan kieli,
Ei sukeu suu teräksen,
Rauta kasva karkeaksi
Ilman veessä kastumatta.
Tunteen koetus! Logiikka on upotettava tunteiden ja intohimojen kasteveteen. Ja Ilmarinen ymmärtää, että kastevesi on oleva makeata ja hyvää. Mutta kuinka käy? Mehiläinen, jolta hän hunajaa pyytää, pettää hänen toiveensa:
Lenteä hyrähtelevi,
Viskoi Hiien hirmuloita,
Kantoi käärmehen kähyjä,
Maon mustia mujuja,
Kusiaisten kutkelmoita,
Sammakon salavihoja,
Teräksen tekomujuihin,
Rauan karkaisuvetehen.
Tunteet eivät olleetkaan kauniita. Kun alempi ymmärrys joutuu eläimellisten himojen ja halujen pyörteeseen, sammuu sen lainavalo ja koko sen voima valuu tunteisiin. Kun Ilmarinen kastoi rauan kirottuun veteen,
Sai siitä teräs pahaksi,
Rauta raivoksi rupesi,
Petti vaivainen valansa,
Söi kuin koira kunniansa,
Veisti raukka veljeänsä,
Sukuansa suin piteli,
Veren päästi vuotamahan,
Hurmehen hurahtamahan.
Raudansyntyruno päättyy tähän dramaattisessa realismissaan oivalliseen kuvaukseen ihmiskunnan älyllisestä tilasta, joka osittain jatkuu vielä tänä päivänä, vaikka ilmarisvoimat kulttuurin muodossa jo ovat paljon ja kauan ponnistelleet ihmiskunnassa.